Sivistävä ilta 15.2.2010: Vallankumous korsetissa? Keskustelua neoburleskista

Edeltävänä perjantaina, 12.2., muutamia nastalaisia oli osallistunut Londonissa järjestettyyn burleski-iltaan ja tuon illan turhautumista ja pettymyksiä purettiin myös sivistävässä illassa. Keskiössä oli se hämmennys, joka kohdistui uuden burleski-ilmiön saamaan mediahuomioon, esitysten kyseenalaiseen laatuun ja siihen ristiriitaan, joka kaikesta huolimatta piili kauniiden naisten riisuutumisesityksissä ja puheissa, jossa burleskia tehdään naisia voimauttavaksi taiteenlajiksi.

Burleskin uusi tuleminen, nk. neoburleski voidaan nähdä alkaneeksi 1990-luvun puolivälissä Yhdysvalloissa. Suomeen se rantautui v. 2007. Yleensä burleskista tulee mieleen höyhenviuhkat, korsetit, korkokengät, kimallus, vahva meikki ja rintoihin kiinnitettävät tasselit, joita esityksissä pyöritetään. Burleskin sanansaattajat muistavat kuitenkin mainita, että burleskiesitys voi koostua mistä tahansa ja sitä voi tehdä kuka tahansa, ikään, sukupuoleen tai mihinkään muuhunkaan katsomatta. Helsinki Burlesquen sivuilla todetaan näin: "Nykyisin burleskiesiintyjä voi olla perinteisen ja yleisesti hyväksytyn normin mukaan nuori, kaunis nainen, mutta hän voi myös olla raavas mies puettuna suureksi siniseksi jänikseksi" ja kaikkea siltä väliltä.

Suomen wikipedia määrittelee burleski -sanan näin:
Burleski (ital. burlesco, ransk. burlesque 'pilaileva, liioitellun hullunkurinen, irvokas, parodioiva, ilveilevä') tarkoittaa teatterin keinoin esitettyä parodista huumoriviihdettä, johon yleensä kuuluu sketsejä.

Burleskiesitykset saivat alkunsa 1800-luvulla Yhdysvaltojen varietee- ja vaudevilleteattereista, ja ne muuttuivat puhtaaksi stripteaseksi 1960-luvulla. Tämän päivän burleskissa viihteessä yhdistyy dragshow'ta, performanssia, luovaa stripteasea, komediaa, parodiaa, satiiria ja friikkishow'ta. Burleskin kultakausi oli 1840-luvulla. Se oli alunperin naisten kirjoittamaa, manageroimaa ja esittämää komiikkaa. 1880-luvulla astuivat miesmanagerit puikkoihin ja showt alkoivat keskittyä enemmän naisruumiin esittelyyn, toki paikallisen lain ja maun puitteissa. Burleski oli etenkin työväenluokkaan vetoavaa viihdettä.

Alustaja kiinnitti esittelyssään erityisesti huomiota siihen ristiriitaiseen tapaan, jolla neoburleski esitetään medioissa. Media on tuntunut olevan kiinnostunut neoburleskista etenkin kuluneen vuoden aikana. On ollut haastatteluja paikallislehdissä (Savon Sanomat, Keskisuomalainen) sekä naistenlehdissä (Trendi, Elle), lukemattomia nettiartikkeleita, sekä tv-esityksiä (brittiläinen 4D-dokumentti burleskikurssista, sekä viimeisin Suomi 4D-dokumentti suomalaisista harrastajista). Viimeisin esimerkki löytyi 14.2. ilmestyneessä Keskisuomalaisessa, jonka tekstin alustaja oli tuonut paikalle tarkasteltavaksi.

Lehtiartikkeleissa on hyvin vahvasti tullut esiin burleskiesiintyjien näkemys asiaan. Asetelma on ymmärrettävästikin puolusteleva, halutaan tehdä eroa perinteiseen stripteaseen, kerätä uutta yleisöä ja oikeuttaa burleskin paikka kulttuurisessa kirjossa. Eroa strippaukseen tehdään painottamalla tease -puolta, silti riisuutuminen on oleellinen osa burleskia. Riisuutuminen nähdään vapauttavana, naiseutta juhlistavana, etenkin jos kyse on normivartaloista, "jokaisen naisella on oikeus riisuuntua!" Tässä ei kyseenalaisteta niinkään kulttuurimme tapaa kuvata naista, vaan vaaditaan kaikkien pääsyä samaan kuvastoon. Eikö naisen ruumis ole jo tarpeeksi erotisoitu kappale? Kritisoidaan kyllä ideaalien naiskuvien yksipuolisuutta mediassa, mutta siitä huolimatta naisen tulee tulkita seksuaalisuuttaan asettumalla katseiden kohteeksi. Vaikka KSML:n haastateltavan oma esitys on perinteistä viettelevää burleskia, muistetaan mainita esitysten suuri kirjo, ja että katsojan tulee suhtautua esitykseen huumorilla ja camp-hengessä. He perustelevat myös, että burleskissa esiintyjä ei ole objekti vaan aktiivisessa vuorovaikutuksessa yleisön kanssa.

Väärinkatsomisen tematiikka

Sanotaan, ettei burleskiesityksissä ole pukukoodia, mutta silti moni usein pukeutuu enemmän tai vähemmän esiintyjien tavoin glamourin viitoittamalla tiellä. Neoburleski on tähän asti ollut naisvoittoista myös yleisön puolelta, ja tälläkin seikalla pyritään tekemään eroa normistrippaukseen. Burleskissa naiset esiintyvät naisille ja kannustavat toisiaan. Kuitenkin, miehiltä pääsy yleisöön ei ole kielletty ja heitäkin näkyy. Burleski on kuitenkin aggressiivisen markkinoinnin myötä levinnyt naisvaltaisilta klubi-illoilta muuallekin. Esimerkiksi Queens of Tease 2010 -kiertue esiintyi ainakin Jyväskylässä tavallisessa baarissa tavallisen baariyleisön edessä. Intiimi, yhtenäinen tunnelma oli tiessään, samoin kontakti yleisöön.

Onko burleski salonkikelpoista stripteasea? Mitä tapahtuu jos salonki poistetaan?Missä määrin esiintyjän asu vaikuttaa? Entä glamourin tärkeys? Esityksessä paikalla olleet ainakin korostivat, ettei pelkät kauniit asut ja asusteet riitä, jos esitys sinänsä on ontto ja sisällötön. Kuinka tärkeä osa burleskia kollektiivinen ilmapiiri siis onkaan? Kun esitys siirretään myötämielisestä, burleskiin tottuneen yleisön edestä arkisemmalle areenalla, rikkoutuuko taika ja lumous? Samalla kun burleski pyrkii laajentumaan kaikkien saataville ja tietoisuuteen, voiko se samalla varmistua siitä, että se tulee ymmärretyksi haluamallaan tavalla? Voiko se vaatia tiettyä tulkintatapaa? Eikö yleisöllä ole myös valta tulkita "väärin"?

Samalla kun burleskiesiintyjät puolustavat burleskin kumouksellisuutta ja erilaista, "parempaa" naiskuvaa sekä huumoria, yleensä lehtiartikkeleihin liittyvät kuvat ovat kuitenkin erittäin perinteisiä kuvastoltaan: miellyttävällä tavalla kauniissa alusasuissa keikistelevä nainen. Kun vastassa on pelkkä kaksiulotteinen kuva, riisuttuna itse esityksestä, roolihahmosta, komiikasta, jäljellä on pelkkä perinteinen, viettelevä kuva, joka vain vahvistaa nykyistä naiskuvaa. Ei voida valvoa kuka katsoo kuvaa ja miten. Myös netissä olevat videot keräävät hyvin monipuolista katsojakuntaa. Toisaalta, ei kai burleskiesityksestä tee huonoa, jos sen esiintyjä on kauneusnormien mukainen?

Alustaja heittää kysymyksen ilmaan kollektiivisuuden tärkeydestä: Jos naisyleisön läsnäolo niin oleellinen osa burleskiesitystä, mitä tapahtuisi jos joukko naisia menisi strippibaariin kannustamaan tanssijoita aggressiivisesti ja tsemppaamaan heidän esitystä?

Burleskissa on paljon hienoja ja kiehtovia piirteitä ja keskustelussa kävi ilmi, että on olemassa burleskiesityksiä, jotka oikeasti pystyvät haastamaan perinteistä naiskuvaa sekä yleisöään. Ne voivat halutessaan leikitellä rooleilla ja tehdä toisin, mutta mikä virka onkaan perinteisellä burleskilla mutta vapauttaako perinteinen burleski naisen ja luo toisenlaista naiskuvaa vai tyytyykö se ainoastaan toistamaan samaa vanhaa? Burleski on laaja kenttä ja sieltä löytyy aivan uskomattomia esityksiä, jotka todella herättävät ajatuksia ja rikkovat rajoja.

Mitä burleski-ilmiölle jatkossa tapahtuu?

Jo nyt sekä maailmalla että Suomessa pelätään burleskin vesittymistä pelkäksi riisuuntumiseksi, ammattimaiseksi toiminnaksi. Lähteekö burleski jälleen kerran kehittymään perinteisen strippauksen suuntaan? Onko suurelle yleisölle välttämätöntä esitellä burleski nimenomaan ensin perinteisen kautta, mikseivät toisenlaiset esitykset ole mediassa vahvemmin esillä?

---

Alustaja katsoi hyödyllisiksi tietolähteiksi seuraavat nettisivut
Helsinki Burlesque
Burleskin historiaa yksi ja kaksi
Wikipedia


Nelosen dokumentin Suomi-burleskista voi katsoa täältä. Myös Sofi Oksanen kirjoitti aiheesta kolumnin Helsingin sanomiin 17.2.2010.

Sivistävä ilta 1.2.2010: Sukupuolittunut nationalismi

Perinteisen käistyksen mukaan nationalismia ei voi olla ilman kansallisuutta. Kansallisuus puolestaan vaatii tarkoituksellista tuottamista ja esittämistä. Tämä on ns. poliittista nationalismia, joka on siis keinotekoista representaatioiden kautta tapahtunutta tietyn ilmiasun ja muodon toistoon perustuvaa vankistamista. Sukupuoli käsitetään yhtä lailla esitykseksi, joka perustuu pitkälti samoihin lainalaisuuksiin. John Austinin mukaan poliittinen nationalismi perustuu konstruktionismiin, jossa toisto tapahtuu juuri aktiivisesti ja tietoisesti tekojen kautta. Vastavuoroisesti puhutaan sosiaalisesta nationalismista, joka on tiedostamaton osa kollektiivista ajattelua. Kansallisuus on staattinen tila, joka saa usein päällekkäisiä merkityksiä. Näitä ovat materiaaliset käytännöt, sosiaaliset prosessit ja kulttuuriset representaatiot. Kuva omasta kansakunnasta on idealisoitu, muut ("toiset") ovat steretyyppisiä.

Poliittinen nationalismi tähtää pysyvyyteen. Koossa pitävä voima on hierarkia. Hierarkisia tunnuspiirteitä ovat muun muassa sukupuolieron sulkeistaminen, kansakunnan kehityskertomuksen kuvaaminen progressiivisena sekä kansakunnan ja yhteiskunnan probletisoimaton samastaminen. Viimeksi mainittu esiintyy yleisessä kielenkäytössä ja ajattelussa ns. "me" -henkenä. Pysyvyyttä pidetään tärkeänä kansallista koheesiota tukenava tekijänä, joten sitä pidetään yllä, vaikka se vankistaisikin maskuliinista hegemoniaa. Yhteiskuntia on aina yksi, joten status quo on pidettävä. Kansallinen pysyvyys konkretisoituu symboleina ja kansallisina juhlina.

Hyvin usein kansallinen identiteetti henkilöityy naisikoneina ("performatiivinen kansallisuus"). Nämä saavat eri ympäristöissä ja tilanteissa eri roolit. Rauhan aikana korostetaan kansakunnan hoivaavaa puolta. Suomi mielletään haavoittuvaksi neidoksi, jonka puolustaminen on koko kansakunnan yhteinen tehtävä. Ruotsi ja Venäjä käsitetään puolestaan äideiksi. Nationalismin "kultakaudella" (1848-1914) Englannin Britannia ja Saksan Germania ovat soturihahmoja, jotka ilmentävät kansakunnan sotilaallista voimaa ja hyvinvointia. Ranskan vallankumouksessa keksittiin liberaali soturi Marianne. Yhdysvallat jatkoi ideaa kehittämällä Vapaudenpatsaasta amerikkalaistyylisen, astraalin vapauden ajan airuen, Liberty -figuurin. Kuva on kuitenkin muuntuva. Kriisiajan naishahmot eivät kykene suojelemaan kansakuntaa itse. Äidistä tulee hauras ja viaton neito. Se ei ole voimakas, vaan pikemminkin sitkeä ja iskuja kestävä. Tokihan em. hahmot ovat miesten luomia fantasiahahmoja. Hahmot ovat poikkeuksetta objekteja, vaikka heille saisikin luotua ainakin näennäistehtävän. Edes hahmojen edustama vapaus tai yksilöllisyys ei ole heidän omaansa. Naisruumis saa selkeimmän merkityksensä viattomassa Suomi -neidossa, jonka koskemattomuus on jatkuvasti uhattuna. Pelko turmeltuvuudesta on maanpuolustushengen fundamentaalinen ydin. Nykyään nationalismi hakee ulkoisia tunnuspiirteitä lähempää. Brtiannia ikonisoituu kuningattareen (ei ikinä kuninkaaseen, mikä on huomattavaa, eli viittaus aikaisempaan subjektipositioon). Kyseessä on ikoninen toimettomuus, minkä voi nähdä tuotettujen symbolien jatkumona. Figuurien identiteetti on kiehtovan kompleksinen: He ovat vaarallisia ja viattomia, kesyjä ja villejä yhtaikaa.

Suomessa tasa-arvoa on pidetty itseisarvona. Tasa-arvottamisen juuret ovat agraariyhteiskunnassa (sic). Toki suomalainen(kin) omakuva on perinteisesti ollut maskuliininen. Yhteiskunnan perusyksikkönä on pidetty perinteisesti ydinperhettä, joka on samalla osa kansallisen ideologian rakentumista. Näin ollen, vaikka naisten työllistyminen Suomessa on verrattain korkea, on naisia aina kannustettu jäämään kotiin. Usein kuultu käsitys "vahvasta suomalaisesta naisesta" on jo sukupuolittunut diskurssi.

Kansallisuus on ideologia, joka on naamioitu ei-ideologiaksi kuten uskonnot.

Toiseus on erittäin keskeinen osa nationalismia, sillä kansallisuutta voi määritellä myös sen kautta, mitä "me" eivät ole. Täten me -positiota vankistetaan tietoisesti.